Valokuvaaminen on hieno harrastus, mutta siinä piilee vaaransa. Nimittäin kuvaamiseen voi jäädä koukkuun. Kiinnostavaa kuvattavaa löytyy mistä vaan – esimerkiksi tavallisesta kerrostalolähiöstä. Vieraskirjoittaja Päivi Leinonen on tarkkaillut lähiömaisemaa pitkään ja tekee parhaillaan aiheeseen liittyvää väitöskirjatutkimusta.
Olen ollut jokseenkin aina kiinnostunut arkkitehtuurista ja asumisen ympäristöistä. Monivaiheisen opintopolun jälkeen päädyin väitöskirjatutkijaksi Turun yliopistoon aiheenani lähiömaiseman estetiikka. Työssä rakennetun ympäristön tutkimukseen yhdistyy kiinnostus valokuvaamiseen, sillä tutkin aihetta valokuvien ja niiden avulla tehtävien haastattelujen kautta. Haastateltavat ovat eritasoisia valokuvauksen harrastajia ja erilaisista asuinympäristöistä lähtöisin. Tutkimuskohteena on tyypillinen kerrostalomaisema voimakkaimman lähiörakentamisen aikakaudelta.
Valokuvaamista olen harrastanut vaihtelevalla intensiteetillä koko aikuisikäni. Kuvauskohteenani on usein rakennuksia tai jotain muuta ihmisen rakentamaa. Muistan, että aluksi kuvasin esimerkiksi pastellisävyisiä kivitaloja Suomenlinnassa ja kauniita puistonäkymiä. Tartuin aiheisiin, jotka yleisesti nähdään kauniina.
Vuosien kuluessa aihevalinnoissani tapahtui vähitellen käänne. Tuntui, että mediassa nähdyt kuvat toistivat pittoreskeja vanhoja kaupunkeja ja idyllisiä puutaloja, mutta tavallinen arkinen maisema ei niissä näkynyt. Siksi innostuin kuvaamaan sellaista, mikä helposti sivuutetaan arjessa. Haluan löytää kameran avulla arjesta kiinnostavia näkymiä. Haluan myös kuvieni avulla saada muut huomaamaan jokapäiväisen maiseman arvon, ja saamani palautteen perusteella olen tässä välillä onnistunutkin. Viime vuosina kuvausretkeni ovat kohdistuneet yhä useammin lähiöihin. Osa kuvista on nähtävissä Talotarinat-blogissani.
Monimuotoista lähiömaisemaa
Lähiöllä tarkoitetaan yleisimmin 1950-luvulta alkaen syntyneitä asuinalueita, jotka on rakennettu kokonaissuunnitelman mukaan yleensä pienen ajan sisällä. Muutaman vuosikymmenen aikana rakennustyylit ja suunnitteluideologiat vaihtuivat, ja eri ikäiset lähiöt ovatkin yleensä helposti tunnistettavissa aikakautensa tyylistä. Vaikka tietyn aikakauden alueet muistuttavat rakennustyypeiltään ja materiaaleiltaan toisiaan, on lähiömaisema kaiken kaikkiaan monimuotoista. Toistuvuudesta seuraavan tuttuuden ja uuden alueen vierauden yhdistelmän kiehtovuuden löydän aina uudestaan uusissa paikoissa kulkiessani.
1954 © Päivi Leinonen
Voimakkainta lähiörakentaminen oli 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla. Elementtitekniikan kehityksen myötä rakentaminen oli nopeaa ja tuotantotapa saneli pitkälti rakennusten yhtenäisen ulkonäön. Kasvavilla kaupunkiseuduilla asuntojen tarve oli suuri, joten rakentamisen volyymiä pidettiin tärkeämpänä kuin arkkitehtonisten erityispiirteiden suunnittelua. Samanlaisena toistuvaa, pelkistettyä maisemaa pidettiin jopa ihanteena, joka viesti yhteiskunnan tehokkuudesta.
1990-luvulla sosiaaliset ongelmat alkoivat kasaantua tietyillä alueilla, ja alettiin puhua lähiöongelmasta. Lisäksi 1970-luvun laatikkotalojen monotonisesta ulkomuodosta tuli kirosana, ja uudempi suunnittelijapolvi käytti ahkerasti luovuuttaan ilmeikkäiden yksityiskohtien suunnittelussa. Uusilla asuinalueilla tavoiteltiin joko urbaanimpaa tunnelmaa tai pikkukaupunkimaista maisemaa. Kaupunkialueiden täydennysrakentaminen tarjosi mahdollisuuksia laajentaa kantakaupunkia, eikä ikävä lähiöiden rakentaminen ollut enää niin vauhdikasta kuin 1980-luvulle asti. Tosiasiassa uudet kaupunginosat eivät aina tunnelmaltaan kovin paljon eroa lähiöistä.
Viime vuosina olen havainnut monilla tahoilla uudenlaista kiinnostusta lähiöihin. Jopa kritisoituja 1970-luvun lähiötaloja arvostetaan toimivista pohjaratkaisuistaan ja avarista pihoistaan.
Onko lähiössä valokuvauksellisuutta?
Kuvaajan katse löytää kiinnostavuutta kaikkialta; yhtä lailla metsäpolulta kuin kerrostalojen keskeltäkin. Omassa kuva-arkistossani on lukuisia kuvia esimerkiksi betoniseinien rosoisista pinnoista, jotka eri valaistusolosuhteissa näyttävät aina erilaisilta. Seinien materiaalien vaihtelut rinnastettuna ympäröivään luontoon tarjoavat aina uusia kiinnostavia yhdistelmiä. Hienoja kuvia syntyy myös seinän yhdistyessä taivaan vaihtuviin sävyihin.
Ja katsopa pintaa läheltä – mikä väriloisto! Kiinnostava näkymä muodostuu joskus tiiviisti rakennetussa korttelissa seinälle, kun auringonvalo heijastuu sopivasti vastapäisen talon ikkunoista koko seinän peittäväksi valoruudukoksi.
jälkeen pesty pois. © Päivi Leinonen
Rakennetun ympäristön tallentamisessa on monenlaisia tyylejä. Arkkitehtuurivalokuvaaja voi toimia hyvin suunnitelmallisesti kuvatessaan rakennuksia, jotka niin ikään on suunniteltu huolellisesti yksityiskohtia myöten. Katukuvaaja sen sijaan usein heittäytyy tilanteeseen ja löytää kauneutta, joka ei välttämättä ole suunniteltua. Kiinnostava näkymä voi syntyä asfaltin halkeamien kuvioista tai roskakorin varjosta seinällä.
Kokonaan oma alueensa on ihmisten kuvaaminen. Se vaatii kuvaajalta hieman rohkeutta, mutta myös tilannetajua siitä, milloin kuvaaminen on sopivaa. Avoin asenne ja luvan kysyminen on usein toimiva lähestymistapa. Tästä on hienona esimerkkinä Vantaan Myyrmäkeen sijoittuva katukuvaussivusto Humans of Myyr York. Arempi kuvaaja voi etsiä paikkoja, joissa ihmiset osuvat kuviin satunnaisesti, osana maisemaa. Julkisella paikalla saa kuvata, mutta kuvien julkaisussa on huomioitava esimerkiksi yksityisyyden suojaa koskeva lainsäädäntö.
Kuva vieköön!
Alussa mainitsemani kuvauskoukku tarkoittaa sitä, että kuvaaja katsoo maailmaa jatkuvasti ikään kuin linssin läpi, kuvakulmia arvioiden ja oikeanlaista sommitelmaa metsästäen. Tiedän tämän omasta kokemuksestani, mutta viime aikoina olen myös keskustellut monien valokuvaajien kanssa, jotka ovat kertoneet samaa.
Keskusteluissa on mainittu toinenkin asia: valokuvaaminen vie uusiin paikkoihin. Moni on kertonut tutustuvansa paikkoihin nimenomaan kuvaamisen takia. Kuvakulmia haeskellessaan kuvaaja pysähtelee ja kiertelee paikassa erilaisia polkuja pitkin, kun tavanomaiset kävelyretket helposti noudattavat suoraviivaisempia reittejä.
Valokuvaaminen on siis mainio tapa tutustua paikkoihin. Joskus valokuvatessa olen sattunut myös juttelemaan alueen asukkaiden kanssa. Lisäksi kuva jää elämään kuvaushetken jälkeenkin. Kuviin voi palata, ja jatkokäsittely tuo vielä kokemukseen oman kerroksensa, ehkäpä taiteellisen työskentelyn muodossa.
Monet harrastavat valokuvaamista vain erityisissä tilanteissa, matkoilla tai tapahtumissa. Suosittelen kameran – tai kännykkäkameran – käyttöä tutussakin ympäristössä. Jos tuntuu liian tutulta, valitse uusi näkökulma; valokuvaa erityyppisiä portinpieliä tai tutki pihakiveysten malleja. Anna kuvan viedä, ja katso mitä löytyy!
-Päivi
P.S. Tutustu tarkemmin kuvissa esiintyvän Iso-Heikkilän, Uittamon ja Varissuon asuinalueisiin tai hae itsellesi parhaiten sopivaa asuinaluetta hakukoneemme avulla.
